Taustatietoja

FAKTAT SUHTEESTANI LIIKKUMISEEN, OMAAN KEHOONI JA RUOKAAN

Aloitin pari vuotta sitten samaan aihepiiriin liittyvän blogin, jonka pääpainona oli tulevalle puolimaratonille valmistautuminen. Koska selitän asiat usein erittäin perinpohjaisesti, päätin nyt muokata kahta sinne kirjoittamaani tekstiä, joissa kerron taustaani. 

Olen siis 36-vuotias naisimmeinen, joka on mielialoiltaan vuoristoratatyyppiä, painonhallinnaltaan jojo-tyyppiä, liikuntaharrastuksiltaan kausiluontoista tyyppiä ja vartaloltaan A-mallinen persjalkainen kera omenavyötärön. Lapsia on kehossani kannettu, synnytetty ja imetetty kaksi kertaa, vuosina 2003 ja 2005.

Nuorempana olin normaalivartaloinen, viimeisen vuoden olen ollut lievästi ylipainoinen BMI:n mukaan, ja vyötärönympärysmitta jo naisten riskirajan yläpuolella. Omasta kehostani ja sen muutoksista olen tullut tietoiseksi vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Painoni on sahannut 56-73kg:n välillä, kuopusta odottaessani kävi vaakalukema 75gk:ssa. Raskauskilot putosivat aikanaan rauhallista tahtia imetyksen myötä. Niin ja pituutta minulla on 162,5cm.

Lapsena ja nuorena minulla ei ole ollut säännöllistä urheilu-tai liikuntaharrastusta. Isäni on nuorempana harrastanut monenlaista kestävyysurheilua ja kuntoilua, mutta äitini ei ole ollut mallina liikunallisesta elämäntavasta. Satubalettia, suunnistamista ja ratsastusta olen kokeillut, ne lienevät ensimmäisen 15 vuoden liikunnalliset harrastukseni. Toki ulkona leikittiin kesät talvet, ja sitä luontaista liikkumista tuli leikeissä. Isän kanssa kävin talvisin hiihtämässä ja luistelemassa, myöhemmin myös laskettelemassa. Lukioaikana ja opiskelujen alkuvaiheessa en kuntoillut yhtään, vakiintunut seurustelu kera anopintekeleen rasvaisten herkkujen, ja joka viikonloppuisten karkkisäkkien lihottivat minua aika lailla.

Viimeisenä opiskeluvuotena 12-13 vuotta sitten aloin käydä aktiivisesti jumpassa, kolmekin kertaa viikossa, ja se toki tuotti ihan huomaamatta tuloksia. Kävin jumpassa ensisijaisesti hyvän olon takia, mutta yks kaks huomasin, että se alkoi näkyä myös ulospäin kropassani. Noihin aikoihin alkoi yhteinen taival nykyisen mieheni kanssa, joka on lapsena hiihtänyt ja juossut kilpaa. Liikkuminen, itsensä koetteleminen ja voittaminen fyysisesti ovat hänelle luontaisempia asioita kuin minulle. Hänelle on tärkeää, että kroppa on hyvässä kunnossa, näyttää hyvältä ja toimii hyvin. Joskus keskusteluissa päädyimme siihen, että hän ei pidä naamatauluaan kovin kummoisena, joten hän ajattelee ulkonäköasioissa itseään enemmän kaulasta alaspäin. Minulla asia menee päinvastoin; kauniiksikin on matkan varrella kehuttu, joten olen ehkä sen varjolla unohtanut ja laiminlyönyt kehoani kaulasta alaspäin.

Tästä itseni laiminlyönnistä olen opetellut jo useamman vuoden ajan eroon, koska minulla on kuitenkin paljon onnistumisen kokemuksia liikkumisen suhteen. Tiedän tasan tarkkaan kuinka tärkeää liikunta on niin kropalleni kuin ennen kaikkea päänupilleni. Tiedän myös varsin hyvin, miten loistava fiilis minulle tulee kun paino laskee ja kroppa tiivistyy, vaatteet istuvat ja tunnen säteileväni.

Aikuisiän liikuntaharrastuksinani on ollut juokseminen, hiihtäminen, erilaiset ryhmäliikuntatunnit (bodypump, latinos, zumba, tehojumppa jnejne). Olen osallistunut joitakin kertoja paikalliseen juoksutapahtumaan kympille ja juoksinpa suurimpana urheilusaavutuksenani kesällä 2011 puolimaratoninkin. Olin tuolloin mukana juoksukoulussa, ja toivoin sen avulla saavani juoksusta pysyvän harrastuksen, mutta toisin kävi. Puolimaraton itsessään meni todella hyvin ja jäi mieleeni upeana kokemuksena.

Sitten vielä siitä toisesta tärkeästä eli ruoasta...

Lapsena olin pääasiassa hyvä syömään. Pääasiassa sanon siksi, että ala-asteella, ehkä 2.-3. luokkalaisena minulle ei maistunut aamupala, muistan kuinka äiti leikkeli leipäpalan pieniksi palasiksi. Samaan aikaan kouluruokailussa pyörittelin keittäjän valmiiksi annostelemia ruokia lautasella, ja kerran muistan oksennuksenkin olleen lähellä. Opettaja soitti kotiinkin sen takia, etten syönyt kunnolla. En muista jatkuiko sitä kauan tai miten tilanne meni ohi.

Yläasteella oli vaihe, jolloin jännitin esim treffeille menoa niin paljon, että joitakin kertoja oksensin juuri syömäni päivällisen. Samoihin aikoihin oli taas kouluruokaluun liittyvää jännitystä, käsittääkseni aloin pelätä sitä, että ruokailun yhteydessä tulee paha olo. Samankaltaista tunnetta koin hetkellisesti joskus lukioikäisenäkin, mutta en osaa tällä hetkellä sanoa, miten noista pääsin yli tai kestivätkö vaiheet kauan.

Sittemmin olen kyllä ollut jo pitkään se, joka santsaa reippaasti, istuu pöydässä pitkään ja kaapii kuppeja tyhjäksi kilpaa anopin kanssa! Minulle maistuu niin suolaiset, makeat, karvaat, happamat jne. Voin syödä makeaa ja suolaista vuorotellen niin, että lopulta on huono olo.

Ennen lapsia, noin 12vuotta sitten sitten mieheni tokaisi kerran ääneen minun syövän paljon. Siitä suivaantuneena painelin Painonvartijoihin, vaikka tuolloin minulla ei ollut grammaakaan ylipainoa. Tiedostin kyllä, etteivät ruokailutottumukseni olleet parhaat mahdolliset, ja niinpä perustelin Painonvartija-jäsenyyttä sitä ihmetteleville sillä, että opettelen syömään oikein. Paino putosi sallitun 5kg, enempää en olisi pituuteen nähden saanut pudottaakaan. Eli lähtöpainoni oli 60,4kg ja saavutettu 56,5. No aikansa sekin innostus kesti, ja vuosien varrella kävin aika ajoin ryhmässä itseäni kokoamassa. Lisäksi olen kokeillut karppausta eri variaatioilla, ei mitään aivan totaalista, mutta kuitenkin selkeää hiilihydraattien vähentämistä. 

Ristiriitaista on se, että sairaanhoitaja-koulutukseni ja työkokemukseni perusteella minulla pitäisi olla tietoa ravitsemukseekin liittyvistä asioista, ja siitä mitä huonot ruokatottumukset aiheuttavat. Samoin kun sukulaisiani katsellessa; ylipainoa, sydän-ja verisuonisairauksia löytyy. Ja muutenkin nykyisin on niin paljon tietoa tarjolla aiheeseen liittyen, ettei ainakaan siitä jää kiinni muutoksen aloittaminen. Mutta jostain syystä tällä saralla eksyn aina uudestaan ja uudestaan lavealle polulle.

Mieheni yritää tukea minua parhaansa mukaan painonpudotus-ja hallinta-asioissa. Hän kannustaa minua, ja muistuttaa siitä, miten paljon paremmin olen voinut kun olen huolehtinut itsestäni. Kun olen hyvässä vaiheessa, "liikunnan imussa" ja onnistun syömään hallitusti, otan kaiken tuen vastaan avosylin. Mutta jossain vaiheessa kun notkahdan, alan kokea hänen sanansa kiusallisiksi, ahdistaviksikin ja joskus koen jopa hänen vahtivan syömisiäni, vaikkei näin olisikaan. Ja siitä päädyn helposti myös siihen, että syön ikään kuin häneltä salaa, esim. hänen ollessaan iltavuorossa. Loppupeleissä itseänihän vain huijaan ja itselleni teen hallaa!!! Herkkusuu ja hyvän ruoan ystävä on miehenikin, ei mikään terveysintoilija. Mutta kuten liikunnan suhteen, myös tässä mieheni on pitkäjänteisempi ja hänen itsekurinsa on ihailtavaa, mikäli hän päättää jotain ruokavaliossaan muuttaa.

Kaksi vuotta sitten painoni putosi lisätyn liikunnan ja hyväkarppauksen myötä noin 6kg, mutta kaikki nekin kilot ovat tulleet takaisin, korkojen kera. Oloni on turpea, vaatteet kiristävät ja koen huonoa omaatuntoakin ajoittain syömisistäni, etenkin melko mahdottomaksi menneestä herkkujen syömisestä. Jotenkin nyt täytyisi taas päästä tilanteen herraksi... tai rouvaksi :). Päätös se vain on, sanoo mieheni. Niin kai, sanon minä. Mutta mikä se aina ajaa epäonnistumaan? Miksi en pysy kultaisella keskitiellä? Vaikka kuinka tiedän, miten hyvältä olo tuntuu hieman kevyempänä? Miksi toisilla on tahdonvoimaa enemmän? Enkö halua parempaa oloa pysyväksi olotilaksi? Ei saa tuijottaa vaakaa. Älä mieti laihduttamisena, ota pieniä askeleita kerrallaan. Niin, tiedän kyllä, että elämäntapamuutoshan sen täytyy olla. Melko pitkä aikaväli tarvitaan siihen, että ihminen omaksuu uudet ruokailutavat niin, että ne jäävät pysyviksi.

Syksyllä 2011 liityin paikallisen kuntokeskuksen Extravaganzan lifetime-ryhmään, se oli mielestäni hyvä jatko juoksukoululle, joka oli jo loppunut. Etten vain jäisi tyhjän päälle yksinäni. Sopimuksen kk-maksuun sisältyi kuntokeskuksen tunneille osallistuminen rajattomasti, kerran kuussa ryhmätapaamiset jne. Lisämaksusta sitten niitä pussikeittoja vetelin naamaani toista viikkoa, paino putosi nelisen kiloa ja hormonitoiminta meni sekaisin. Tuolloinkin lähdin painosta 72kg ja keikuin saavutetussa 68kg:ssa noin pari kuukautta. Viime vuoden kevättalvesta alkaen painokäyrä on ollut noususuuntainen. Liikunta jäi kesän aikana todella vähäiseksi, ja ruokailun hallinta unohtui täysin.

En tavoittele mitään langanlaihaa olemusta, enkä fanaattista ruokavaliota. Ennen kaikkea tavoittelen hyvää oloa ja sitä tunnetta, että minä hallitsen syömistäni, eikä syömiseni minua. Joskus toivon, että olisin semmoinen ihminen, jolle ruoka on vain ja ainoastaan polttoainetta. Mutta olen myös hyvin pitkälti tunnesyöjä; aina löytyy syitä miksi voi ottaa sitä, tätä ja tuota. Aika ajoin sitä tulee miettineeksi, että mitä tyhjiötä täytän syömisellä? Vai onko se vain luonteenheikkoutta?

Nämä asiat taustallani olen nyt siis matkalla kohti parempaa, kevyempää oloa, toimivaa, tervettä ja voimakkaampaa kehoa, sekä näiden kautta paremmin voivaa mieltä.