Rehellisesti

Edellisessä postauksessa viittasinkin siihen, ettei pääni meinaa pysyä mukana kropan muuttuessa. Oma kehonkuvani on ollut jollain tapaa vääristynyt viime vuosien ajan. Kuten tuolla taustatietosivun pitkässä vuodatuksessani kerron, on ilmeisesti mennyt aika kauan niin, etten ole oikein kunnolla tiedostanut minkä mallinen tai kokoinen olen. Sitäkään, minkä kokoinen olin vuoden vaihteessa painaessani 73kiloa... Kirjoitin aiemmin myös siitä, etten ole pitänyt itseäni lihavana tai isona, mutta kyllähän sitä pyöreyttä on tuolla kilomäärällä tähän 162cm:n runkoon muodostunut väkisinkin. Koska heilun itse aina kameran kanssa kuvaamassa toisia, minusta on valokuvia, saati sitten kokovartalokuvia aika vähän. Tunnistan nyt jälkikäteen senkin, että olen myös aivan varmasti vältellyt kuvattavana olemista siksi, etten ole ollut olo- ja ulkomuotooni tyytyväinen (nytpä rohkenin pläjäyttää tänne tuoreita kuvia ja vieläpä naamarin kanssa). Muistan jossain vaiheessa "harrastaneeni" itseni vertaamista huomattavasti kookkaampiin ihmisiin, lohduttautuneeni sillä, etten sentään ole noin pulleassa kunnossa. Sillä tavalla annoin kai sitten itselleni luvan jatkaa herkkujen pupeltamista ja pöhöttymistä. Mieheni joskus ihmettelikin, että miksen ota jotain omasta mielestäni kaunista kroppamallia ihanteeksi, ja ajattele, että tuon kaltaista voisin tavoitella. Niin, siinäpä hyvä kysymys!

Tällä viikolla olen kuullut muutamia kommentteja yllättäviltäkin tahoilta laihtumisestani. Eli se 8kiloa ihan oikeasti näkyy jo, varsinkin kun nyt sään lämmettyä voi vähentää vaatteita. Eikä muutenkaan tarvitse enää piiloutua löysän villatakin alle... Eilen kävin pitkäaikaisen kampaajani käsittelyssä, ja hänen kehuihinsa vastasin, että pakko oli alkaa tehdä jotain, kun vaakalukemani alkoi lähestyä mieheni painoa!  Tämä on totuus, jota en oikein rehellisesti uskaltanut ajatella remonttini alussa. Meillä on reilu kymmenen senttiä pituuseroa mieheni kanssa, ja oikeasti painoeroa oli vuoden alussa vain viitisen kiloa. Tätä en oikeasti nähnyt silloin, tai en halunnut nähdä. Miestäni asia vaivasi.

Puolison paino-ongelmat tai mikä tahansa piittamaattomuus omasta hyvinvoinnista... sillä on tavalla tai toisella vaikutusta parisuhteeseen. Oma mieheni on aina kannustanut minua kun olen tavoitteita itselleni asettanut ja yrittänyt räpeltää itseäni parempaan kuntoon. Hän on myös töninyt ja herätellyt minua todellisuuteen silloin kun en ole tehnyt mitään, kun olen vain möllöttänyt ja venyttänyt "massakausi"-vaihettani. Silloin kun itse olen ollut siellä pohjamudissa kehooni liittvien asioiden suhteen, olen pitänyt häntä joskus liiankin rehellisenä ja suorapuheisena. Useita itkuisia, vihaisia ja turhautuneita keskusteluja olemme käyneet aihepiiriin liittyen; miksi en kelpaa sellaisena kuin olen, eikö hän välitä, rakasta, hyväksy jnejnejne? Vastakysymyksinä hän on voinut heittää; miksi et halua pitää huolta itsestäsi, miksi annat itsesi lihoa, et ole tyytyväinen itseesi, hermosi ovat kireällä jnejnejne?

Tällä hetkellä ajattelen niin, että jos minulla ei olisi puolisonani juuri häntä, niin miten rapakunnossa ja lihava mahtaisin olla? Tarvitsen juuri hänet herättämään itseni. Ja tähän on pakko jatkaa, ettei kyseessä ole missään nimessä mikään himoliikkuja/urheiluhullu/dieettajamies, joka sadistisesti yrittäisi muokata minusta jotain omaa ihannettaan, ehei suinkaan. Hän on mm. hyvän ruoan ystävä ja mukavuudenhaluinen heppuli, jolla on kuitenkin omaan kroppaansa ja sen huoltamiseen sekä kuntoiluun huomattavasti mutkattomampi suhde kuin minulla. Jos alkaa jostain kohtaa vaate kiristää tai peilikuva on muuttunut väärään suuntaan, niin sitten tehdään jotain, eikä rutista. Hän tietää, että voin paljon paremmin kun pidän itsestäni kokonaisvaltaisesti huolta, ja onhan se varmasti mukavampi katsella itseensä tyytyväisempää vaimoa, kuin sellaista joka toistuvasti vain aikoo tehdä jotain, jolla huonot fiilikset muhivat koko ajan nupissa, vaikuttaen myös muihin perheenjäseniin. Ja sen vaimon on oikein mukava kuulla ääneen sanottuna se, että näyttää hyvältä ja on mukavampi halata itseään pienempää naista! :) Niin, tätäkään en osannut talvella ajatella kun tuolla sohvanpohjalla märehdin oloani.

Juu, tästä kaikesta pohdinnasta voisi joku ajatella, että ketä varten tätä remonttia nyt sitten ensisijaiseti teen; itseäni vai miestäni? Sekä että. Ensisijaisesti itseäni, mutta heti kyllä perässä myös miestäni tai tarkemmin sanottuna Meitä varten. Kaikki tämä kulkee käsikädessä, hyvinkin tiiviisti. "Mä näytän hyvältä sua varten..." lauletaan Cheekin biisissä Anna mun olla syypää sun hymyyn... niinpä, kyllä minä haluan olla edelleen, 15 yhteisen vuoden jälkeen syypää mieheni hymyyn. Nyt ehkä entistä enemmän :)!

UGH, olen puhunut!

Hiljaa hyvä tulee

Miltähän oikeasti mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka pudottavat painoaan montakymmentä kiloa? Se on varmaan aika hurjaa ja ajatustyötä joutunee tekemään paljon, että käsitys itsestä muuttuu mukana. Itselläni on nyt tasan 8kiloa lähtenyt vuoden alusta. Se kuulostaa kokonaispudotuksena tämänkokoisella ihmisellä isolta määrältä ja sitähän se toki onkin. Mutta eihän sitä itse näe samalla tavalla kuin muut. Hetkittäin sen tiedostaa paremmin, toisinaan olo on ihan turvonnut ja möhkö. Aika harvoin onneksi. Yritän nyt iskostaa päähäni sitä ajatusta, ettei tässä ole mikään kiire, vaikka nopeasti tuntuu kaikki tapahtuneen. Viimeiset kilot, olipa sitten kyse kolmesta tai viidestä, ehdin tiputella ihan rauhassa. Pääasia etten lopeta remonttiani kesken. Ja tärkeintä olisi tajuta se, että teen pysyviä muutoksia elämääni. Niin liikkumisen kuin ruokailun suhteen. 

"Think before you eat"

Niin sanoi yksi monista sadoista motivaatiokuvista, joita äsken selailin weheartit.com sivustolla. Otsikon lisäksi löytyi tuo yllä oleva, varsin mainio ajatus. Tuon voisin melkein tulostaa jääkaapin oveen näkösälle!

Käväisin tänään vapaan viikonlopun jälkeen aamuvuorossa ja nyt on taas vapaata edessä, peräti kolme päivää. Töistä palatessani huomasin ajattelevani, että kotona voisin syödä jotain hyvää vapaiden alkamisen kunniaksi. Palkita itseni siitä hyvästä, että töissä oli kaksi rankkaa viikkoa takana ja tämä päivä meni mukavasti. Sitten tajusin, että enpäs syökään... en voi syödä. Tai siis seuraava ateriani on päivällinen. Mutta niinpähän vain olen toiminut lukuisia kertoja ennen, palkinnut itseäni ruoalla. Palkitsemisen lisäksi myös lohduttanut. Aivan selkeästi olen tunnesyöjä. Nyt varmaan olisi hyvä aika alkaa paneutua enemmän tähän ruokasuhteeni mentaalipuoleen, mutta jotenkin olen vaan mennä puksuttanut eteenpäin toteutuspuolella. Fitfarmin foorumilla toki saamme valmennuksen kautta mentaalivalmentajalta vinkkejä ja ajatuksia herättäviä viestejä, mutta en ole oikein jaksanut vielä työstää niitä. Ehkä olisi syytä.

Huomenna tapaan hyvän ystäväni, ja aiemmin tapaamisiimme on aina liittynyt hyvä ruoka ja kunnon herkuttelukahvit. Olemme tavanneet melkein puoli vuotta sitten viimeksi, eikä hän tiedä kropparempastani. Vähän jännittääkin mitä hän tuumaa, kommentoiko tai huomaako? Ja miten hoidan tämän tapaamisen puitteissa syömiseni... no lounaaksi voin syödä salaattia ja jälkkäriksi pelkkää kahvia tai teetä. Yritän siis psyykata itseäni valmiiksi huomiseen tapaamiseen. Miksi sitten jännitän mitä ystäväni sanoo? No hän on nähnyt näitä tuskailujani ja laihdutusyrityksiäni ennenkin... jotenkin pelkään kai hänen ajattelevan, että "joopajoo, taas kerran" vaikkei hän koskaan ole mitään semmoista sanonut. Mutta ajattelemme ja elämme näissä liikunta-/kuntoilu-ja ulkomuotoasioissa niin eri maailmoissa, että en tiedä oikeasti mitä hän tuumaa tästä kaikesta.

Juupa juu, ajatukset siis seilaavat tavattomasti... tänään kävin vajaan tunnin lenkillä, ja hölkkäsinkin ensimmäistä kertaa pitkää, pitkään aikaan. Se sujui ihmeen mukavasti, mutta oikean suoliluunharjun/lonkan seudussa jo syksyllä alkanut epämääräinen kiputila. Appiukkoni on urheiluhieroja ja hän tutki tilannetta hiljakkoin. Lantioni oli jälleen kerran jotenkin vinksallaan ja hän sai jotenkin toista jalkaa vetämällä vaivan hetkeksi helpottamaan. Mieheni katsoi äsken, että lantioni on taas vinossa, hänkin osaa jonkin verran hieroa ja käsitellä näitä juttuja. Nyt kuitenkin olen menossa kokeilemaan kalevalaista jäsenkorjausta torstaina, katsotaan jos siitä olisi apua.

Ristiaallokkoa, uutta intoa ja haaveita...

Hieman on nyt takkuillut tämä bloggaaminen, tosin niin tuntui kropparemppakin takkuavan edellisen viikon ajan. Koko vappuviikko jatkui aika samanlaisena kuin alkoikin eli tuon edellisen postauksen tapaisissa tunnelmissa. Töissä oli stressaavaa vielä tämäkin viikon ajan, tein siis normaalista poikkeavaa hommaa ja se tuntui päänupin kiristymisenä. Ja tylsää huomata siinä kohtaa, että ei todellakaan riitä reilu pari kuukautta meikäläiselle elintapojen muutokseen... tai en kai oikeasti ole niin luullutkaan, toivonut vain oppineeni jo jotain. 

Lisäksi tieto siitä, että Superdieetti Extra lähestyi loppuaan, alkoi ahdistaa aika tavalla. Aloin pelätä miten toimin sen jälkeen kun en saa mistään enää ohjeita tai keskustelufoorumi hiljenee... Niinpä päätin melkein viime hetkellä hypätä mukaan Fitfarmin vanhimpaan nettivalmennukseen eli Liteen. Valmennus alkoi viikko ennen vappua, ja viimeinen ilmoittautumispäivä oli 5.5. Valitsin kolmesta vaihtoehdosta Weight loss-ryhmän. Arvoin sen ja In shape-ryhmän välillä. Osittain kai epävarmaa oloani lisäsi se, etten oikein ole päättänyt tavoitepainoani. Mihin tähtään? Mikä on se paino, jota tavoittelen, jossa sitten yritän jatkossa pysytellä? In shape-ryhmässä ruokia ei olisi tarvinnut punnita ja keskityttäisiin enemmän vartalon muokkaamisen saliharjoittelun avulla. Weight loss-ryhmässä taas sitten pudotellaan painoa melko vähähiilihydraattisen ruokavalion ja tarkkojen annosten, sekä tietenkin liikunnan/salitreenin avulla. 

Koska tarkkojen ohjeiden noudattaminen SD:n aikana tuntui helpolta ja tietyllä tapaa turvalliselta, päädyin Weight loss-ryhmään. Ja myös sen takia, että kyllä se viitisen kiloa olisi hyvä saada vielä pois ja keskittyä sitten siihen painonhallintaan. Kulunut viikko on mennyt ihan mukavasti näillä uusilla ruokaohjeilla. Salille en ole ehtinyt, ja muutenkin liikunta jäi vähäiseksi paria työmatkapyöräilyä ja kotona tehtyä kahvakuulatreeniä lukuunottamatta. Fiilikset ovat olleet ihan kohtalaiset, tosin eilen otti aivoon kun muu perhe söi isännän tekemiä hampurilaisia ja tänään toki jäi äitienpäiväherkut kovin vähäisiksi = banaani-toffee proteiinipatukka. Ja se harmittaa usein, että ruokarytmini tulee hiukan jälkijunassa muun perheen kanssa, en ehdi aina laittaa omaa ruokaani niin, että söisimme yhtä aikaa tai sitten minulla vaan ei ole ruoka-aika samaan aikaan... toisinaan ärsyttää paljon, toisinaan vähemmän...

Eilen aamulla vaakalukema näytti sitten tuota kuvassa olevaa ja sepä auttaa kyllä kummasti taas sen motivaation ylläpitämisessä! 65kiloa alitettu, hieno homma! Paino sahasi tuossa 66-67kilon välillä hetkittäin kun en oikein saanut itseäni pysymään kurissa viime viikkoina... mutta joskohan se tästä taas! Toki tulee mietittyä hetkittäin, että missä nyt mennään, miltä sitten tuntuu kun olen tavoitepainossa, mitä sen jälkeen... lueskelen useita laihdutus-ja fitnessblogeja, ihastelen ihmisten muodonmuutoksia ja mietin mitä minä haluan/suunnittelen/aion? No se on selvää, että tätä kropparemppaa tekee ihan tavallinen nainen, jolla ei ole mitään fitnesskisaaja- tms suunnitelmia. Ja tajuan, että tämä painon putoaminen on vasta alkusoittoa, se painonhallinta onkin sitten se suurin haaste. Senkin olen ymmärtänyt varsin kirkkaasti, että sen noin viiden kilon pudottamisen jälkeen olen aika lailla sitten semmoinen "laiha läski", vitsit mikä termi! Noita blogeja selatessa ja katsellessa olen kyllä alkanut haaveilla siitä, että voisinko saada lihaksiani oikeasti sen verran toimintaan, että kroppa voisi joskus näyttää sopusuhtaiselta ja semmoiselta kauniisti urheilulliselta... sillä tavalla sopivasti... 

Yritän nyt aktivoitua blogin kanssa, uusi kamerakin on nyt valjastettuna käyttöön! Tosin yksi pohdintaa aiheuttava asia ovat nuo kuvatkin ja sen myötä anonymiteettini bloggaajana... mitä ja miten paljon jne... muistaakseni kerroin jossain ensimmäisessä postauksessa siitä, että pohdin ja pähkäilen asioita ajoittain aivan liikaa... nyt on se vaihde taas näköjään päällä ;)!