Edellisessä postauksessa viittasinkin siihen, ettei pääni meinaa pysyä mukana kropan muuttuessa. Oma kehonkuvani on ollut jollain tapaa vääristynyt viime vuosien ajan. Kuten tuolla taustatietosivun pitkässä vuodatuksessani kerron, on ilmeisesti mennyt aika kauan niin, etten ole oikein kunnolla tiedostanut minkä mallinen tai kokoinen olen. Sitäkään, minkä kokoinen olin vuoden vaihteessa painaessani 73kiloa... Kirjoitin aiemmin myös siitä, etten ole pitänyt itseäni lihavana tai isona, mutta kyllähän sitä pyöreyttä on tuolla kilomäärällä tähän 162cm:n runkoon muodostunut väkisinkin. Koska heilun itse aina kameran kanssa kuvaamassa toisia, minusta on valokuvia, saati sitten kokovartalokuvia aika vähän. Tunnistan nyt jälkikäteen senkin, että olen myös aivan varmasti vältellyt kuvattavana olemista siksi, etten ole ollut olo- ja ulkomuotooni tyytyväinen (nytpä rohkenin pläjäyttää tänne tuoreita kuvia ja vieläpä naamarin kanssa). Muistan jossain vaiheessa "harrastaneeni" itseni vertaamista huomattavasti kookkaampiin ihmisiin, lohduttautuneeni sillä, etten sentään ole noin pulleassa kunnossa. Sillä tavalla annoin kai sitten itselleni luvan jatkaa herkkujen pupeltamista ja pöhöttymistä. Mieheni joskus ihmettelikin, että miksen ota jotain omasta mielestäni kaunista kroppamallia ihanteeksi, ja ajattele, että tuon kaltaista voisin tavoitella. Niin, siinäpä hyvä kysymys!
Tällä viikolla olen kuullut muutamia kommentteja yllättäviltäkin tahoilta laihtumisestani. Eli se 8kiloa ihan oikeasti näkyy jo, varsinkin kun nyt sään lämmettyä voi vähentää vaatteita. Eikä muutenkaan tarvitse enää piiloutua löysän villatakin alle... Eilen kävin pitkäaikaisen kampaajani käsittelyssä, ja hänen kehuihinsa vastasin, että pakko oli alkaa tehdä jotain, kun vaakalukemani alkoi lähestyä mieheni painoa! Tämä on totuus, jota en oikein rehellisesti uskaltanut ajatella remonttini alussa. Meillä on reilu kymmenen senttiä pituuseroa mieheni kanssa, ja oikeasti painoeroa oli vuoden alussa vain viitisen kiloa. Tätä en oikeasti nähnyt silloin, tai en halunnut nähdä. Miestäni asia vaivasi.
Puolison paino-ongelmat tai mikä tahansa piittamaattomuus omasta hyvinvoinnista... sillä on tavalla tai toisella vaikutusta parisuhteeseen. Oma mieheni on aina kannustanut minua kun olen tavoitteita itselleni asettanut ja yrittänyt räpeltää itseäni parempaan kuntoon. Hän on myös töninyt ja herätellyt minua todellisuuteen silloin kun en ole tehnyt mitään, kun olen vain möllöttänyt ja venyttänyt "massakausi"-vaihettani. Silloin kun itse olen ollut siellä pohjamudissa kehooni liittvien asioiden suhteen, olen pitänyt häntä joskus liiankin rehellisenä ja suorapuheisena. Useita itkuisia, vihaisia ja turhautuneita keskusteluja olemme käyneet aihepiiriin liittyen; miksi en kelpaa sellaisena kuin olen, eikö hän välitä, rakasta, hyväksy jnejnejne? Vastakysymyksinä hän on voinut heittää; miksi et halua pitää huolta itsestäsi, miksi annat itsesi lihoa, et ole tyytyväinen itseesi, hermosi ovat kireällä jnejnejne?
Tällä hetkellä ajattelen niin, että jos minulla ei olisi puolisonani juuri häntä, niin miten rapakunnossa ja lihava mahtaisin olla? Tarvitsen juuri hänet herättämään itseni. Ja tähän on pakko jatkaa, ettei kyseessä ole missään nimessä mikään himoliikkuja/urheiluhullu/dieettajamies, joka sadistisesti yrittäisi muokata minusta jotain omaa ihannettaan, ehei suinkaan. Hän on mm. hyvän ruoan ystävä ja mukavuudenhaluinen heppuli, jolla on kuitenkin omaan kroppaansa ja sen huoltamiseen sekä kuntoiluun huomattavasti mutkattomampi suhde kuin minulla. Jos alkaa jostain kohtaa vaate kiristää tai peilikuva on muuttunut väärään suuntaan, niin sitten tehdään jotain, eikä rutista. Hän tietää, että voin paljon paremmin kun pidän itsestäni kokonaisvaltaisesti huolta, ja onhan se varmasti mukavampi katsella itseensä tyytyväisempää vaimoa, kuin sellaista joka toistuvasti vain aikoo tehdä jotain, jolla huonot fiilikset muhivat koko ajan nupissa, vaikuttaen myös muihin perheenjäseniin. Ja sen vaimon on oikein mukava kuulla ääneen sanottuna se, että näyttää hyvältä ja on mukavampi halata itseään pienempää naista! :) Niin, tätäkään en osannut talvella ajatella kun tuolla sohvanpohjalla märehdin oloani.
Juu, tästä kaikesta pohdinnasta voisi joku ajatella, että ketä varten tätä remonttia nyt sitten ensisijaiseti teen; itseäni vai miestäni? Sekä että. Ensisijaisesti itseäni, mutta heti kyllä perässä myös miestäni tai tarkemmin sanottuna Meitä varten. Kaikki tämä kulkee käsikädessä, hyvinkin tiiviisti. "Mä näytän hyvältä sua varten..." lauletaan Cheekin biisissä Anna mun olla syypää sun hymyyn... niinpä, kyllä minä haluan olla edelleen, 15 yhteisen vuoden jälkeen syypää mieheni hymyyn. Nyt ehkä entistä enemmän :)!
UGH, olen puhunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti